Se mikä ei tapa, ei aina vahvista
Joskus ei selviydytä päivä kerrallaan.
Päivä voi olla aivan liian pitkä.
Joskus ei selviydytä edes hetki kerrallaan, koska hetkikin tuntuu mahdottomalta.
Silloin selviydytään hengenveto kerrallaan.
Sisään.
Ulos.
Sitten ehkä sekunti kerrallaan.
Ja jossakin vaiheessa sekunneista alkaa muodostua hetkiä. Hetkistä tunteja. Ja jonakin päivänä huomaa taas ajattelevansa huomista.
Minä tiedän, että osaan selviytyä.
Olen joutunut opettelemaan sitä monta kertaa.
Ehkä juuri siksi yksi tunnetuimmista selviytymiseen liittyvistä lauseista on alkanut häiritä minua.
Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Entä jos ei vahvistakaan?
Entä jos se, mikä ei tapa, joskus satuttaa niin paljon, että siitä jää jälki?
Entä jos ihminen voi olla samaan aikaan valtavan vahva ja valtavan haavoittunut?
Minusta voi.
Se mikä ei tapa, voi vahvistaa. Mutta se voi myös haavoittaa. Joskus molemmat ovat totta samaan aikaan.
Kun yksi hetki muuttaa kaiken
Maaliskuussa 2004 elämäni muuttui yhdessä hetkessä Konginkankaan liikenneonnettomuudessa.
Se hetki oli nopeasti ohi.
Sen seuraukset eivät.
Sain vaikean aivovamman ja jouduin opettelemaan elämään aivoilla, jotka eivät enää toimineet samalla tavalla kuin ennen.
Mutta vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei trauma ollut vain se hetki, jolloin kaikki tapahtui.
Sen ympärille syntyi paljon muutakin.
Menetin toimintakykyäni. Työelämä muuttui. Talous muuttui. Ihmissuhteita katosi ja uusia tuli tilalle. Oma käsitys itsestäni meni uusiksi.
Kuka minä olen, jos en enää pysty siihen, mihin ennen pystyin?
Millaista elämää voi rakentaa, jos se elämä, jonka piti tapahtua, ei tapahdukaan?
Silloin en ajatellut traumojen kasaantumista tai hermostoa.
Minä vain elin.
Ja selvisin.
Elämä ei odota, että olet toipunut
Tässä on ehkä yksi asia, jota en nuorena ymmärtänyt.
Vaikean kokemuksen jälkeen elämä ei anna ihmiselle rauhallista välivuotta ja ilmoita:
Nyt saat toipua loppuun. Tule sitten takaisin.
Elämä jatkuu.
Tulee tavallisia päiviä ja ihania päiviä. Rakkautta, ystäviä, naurua ja uusia alkuja.
Ja joskus tulee jotakin aivan liian suurta.
Olen myöhemmin joutunut vanhempana tilanteeseen, jossa läheiseni sairastui vakavasti.
Siitä ajasta en halua kertoa yksityiskohtia. Se ei ole vain minun tarinani.
Mutta voin kertoa siitä, mitä minussa tapahtui.
Kun joku, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, tarvitsee sinua, omat tunteet ja tarpeet siirtyvät sivuun.
Ei mietitä ensi vuotta.
Ei ensi kuukautta.
Ei aina edes huomista.
Joskus hetkikin on liian pitkä.
Silloin hengitetään.
Yksi hengenveto.
Sitten toinen.
Sen jälkeen ehkä sekunti.
Ja jossakin vaiheessa sekunneista alkaa muodostua hetkiä.
Ihminen pystyy hämmästyttäviin asioihin silloin, kun on pakko.
Hän toimii.
Hän hoitaa.
Hän pitää arkea pystyssä.
Hän tekee seuraavan asian, joka on tehtävä.
Mutta olen oppinut, ettei se, että ihminen pystyy toimimaan kriisin keskellä, tarkoita, ettei kriisi jättäisi jälkeä.
Selviytyminen ja vahingoittumattomuus eivät ole sama asia.
Minähän osaan tämän
Ehkä kokemusteni vuoksi minulle syntyi vahva luottamus siihen, että pärjään.
Olen selviytynyt ennenkin.
Minä ratkaisen.
Minä järjestän.
Minä etsin seuraavan askeleen.
Ja pidän tästä puolesta itsessäni. En halua luopua siitä.
Uskon myös intuitioon.
En tarkoita sillä mitään yliluonnollista. Ajattelen, että meissä tapahtuu koko ajan paljon enemmän kuin tietoinen mielemme ehtii käsitellä. Huomaamme asioita, tunnelmia, muutoksia ympäristössä ja omassa kehossamme ennen kuin osaamme pukea niitä sanoiksi.
Joskus jokin vain tuntuu oikealta.
Tai väärältä.
Paljon ennen kuin osaan selittää miksi.
Olen oppinut luottamaan siihen tunteeseen.
Olen myös utelias. Haluan ymmärtää. Etsin tietoa, kokeilen, opettelen ja etsin uusia polkuja.
Mutta selviytymisellä on toinenkin puoli.
Selviytymisestä voi tulla suoja.
Kun on monta kertaa joutunut tilanteeseen, jossa pysähtyminen ei ole ollut mahdollista, oppii jatkamaan.
Minä pärjään.
Minä hoidan tämänkin.
Vielä yksi asia.
Vielä tämä päivä.
Vielä huomiseen.
Se suoja on ollut minulle tarpeellinen. Se on auttanut minua tilanteissa, joissa minun on todella pitänyt toimia.
Mutta suoja, joka kerran auttoi selviytymään, ei välttämättä osaa huomata, milloin vaara on jo ohi.
Silloin jatkuvasta pärjäämisestä voi tulla tapa pitää itsensä liikkeessä.
Keho käy kierroksilla.
Mieli sanoo:
Jatka.
Ja vähitellen juuri se, mikä on pitänyt minut pystyssä, voikin pitää minut hälytystilassa.
Kun uusi kriisi löysi jotakin vanhaa
Vuosia myöhemmin ostimme sijoitusasunnon.
Sen piti olla hyvä asia. Osa tulevaisuuden suunnitelmaa ja mahdollisuus päästä aikanaan perheenä suurempaan kotiin.
Asunnosta tuli homeasunto.
Tutkimuksissa löytyi vakavia kosteus- ja mikrobivaurioita sekä sädesientä. Lopulta terveysviranomainen asetti asunnon asumiskieltoon.
Siinä vaiheessa meillä oli asunto, jossa kukaan ei voinut asua mutta josta kaikki kulut piti edelleen maksaa.
Lainanlyhennykset.
Korot.
Yhtiövastikkeet.
Tutkimukset, selvitykset ja korjaukset.
Asuntoa ei voinut normaalisti vuokrata eikä myydä. Lopulta mukaan tuli pitkä oikeusprosessi.
Ja minä yritin ratkaista.
Tietenkin yritin.
Minähän osaan tämän.
Mutta tällä kertaa jossakin vaiheessa jokin minussa alkoi antaa periksi.
Tuli ahdistus.
Tuli toivottomuus.
Tuli tunne, ettei tästä ole ulospääsyä.
Minulle, joka olin aina uskonut, että jostakin löytyy seuraava askel, se oli pelottavaa.
Pitkään ajattelin, että reagoin vain siihen, mitä elämässäni juuri silloin tapahtui.
Nyt ajattelen vähän toisin.
Tilanne oli uusi. Tunne ei ollut.
Konginkangas ja homeasunto eivät tietenkään olleet sama asia.
Eivät lähellekään.
Myöskään läheisen vakava sairastuminen ei ollut sama asia.
Mutta ehkä kokemusten ei tarvitsekaan olla samanlaisia koskettaakseen jotakin samaa meissä.
Hallinnan menetys.
Epävarmuus.
Voimattomuus.
Pelko siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ja ehkä kaikkein vaikeimpana tunne siitä, ettei tiedä, milloin tämä loppuu.
Tilanne oli uusi. Tunne ei ollut.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka ajattelen aivoja mieluummin metsänä kuin sähkökaappina.
Metsässä on polkuja, joita kuljemme paljon.
On uusia reittejä.
Ja on vanhoja polkuja, jotka vuosien mittaan kasvavat lähes umpeen.
Mutta umpeenkasvanut ei välttämättä tarkoita kadonnutta.
Ehkä minulle tapahtui jotakin tällaista.
Uusi kokemus löysi vanhan polun.
En tiedä varmasti.
Enkä halua väittää tietäväni tarkalleen, mitä aivoissani tai hermostossani tapahtui.
Tämä on vain tapa, jolla olen alkanut ymmärtää omaa kokemustani.
Ja kummallista kyllä, ymmärtäminen ei ole tehnyt minusta heikompaa.
Se on tehnyt minusta itseäni kohtaan armollisemman.
Kun keho pyytää pysähtymään
Jälkikäteen olen miettinyt, kuinka kauan kehoni oli yrittänyt kertoa minulle, ettei kaikki ollut hyvin.
Minä vain olin niin hyvä jatkamaan.
Ehkä kehossa on omaa viisautta, jota olen vasta aikuisena opetellut kuuntelemaan.
Se ei puhu lauseilla.
Se voi puhua väsymyksenä.
Levottomuutena.
Jännityksenä.
Hengityksen muuttumisena.
Unena, joka ei enää palauta.
Tai vain epämääräisenä tunteena siitä, että jokin on liikaa, vaikka mieli vakuuttaa vielä:
Kyllä minä tämän hoidan.
Minulle vaikeinta ei ehkä ole ollut oppia tekemään enemmän.
Olen aina osannut tehdä.
Vaikeampaa on ollut oppia pysähtymään.
Ja pysähtyessä kysymään:
Mitä minussa tapahtuu juuri nyt?
Ei:
Miten saan tämän tunteen pois?
Ei:
Miten pystyn taas jatkamaan?
Vaan:
Mitä jos kuuntelisin?
Minun elämässäni pysähtymiseen on liittynyt monta käänteentekevää hetkeä.
Kun lakkaan hetkeksi ratkaisemasta, suorittamasta ja yrittämästä päästä tunteesta eroon, jokin muu saa mahdollisuuden tulla kuulluksi.
Ehkä tunne.
Ehkä keho.
Ehkä intuitio.
Ehkä vain väsymys, jota olen yrittänyt liian kauan olla kuulematta.
En ajattele, että keho tietäisi aina vastauksen.
Mutta olen alkanut ajatella, että silläkin pitäisi olla puheenvuoro.
Selviytyminen opetti minut jatkamaan
Tämä taitaa olla yksi suurimmista asioista, joita olen viime vuosina ymmärtänyt.
Selviytyminen ja toipuminen eivät ehkä aina tarvitse samoja asioita.
Selviytyessäni minun on pitänyt toimia.
Nousta.
Hoitaa seuraava asia.
Kestää vielä vähän.
Jatkaa.
Ja olen siitä taidosta kiitollinen.
Se on kantanut minua elämäni vaikeimpien hetkien läpi.
Mutta toipuminen on vaatinut minulta melkein päinvastaista.
Pysähtymistä.
Lepäämistä.
Tunteiden sallimista.
Sen hyväksymistä, ettei kaikkea voi ratkaista.
Avun vastaanottamista.
Joskus jopa sitä, että annan jonkun muun kantaa hetken.
Selviytyminen opetti minut jatkamaan.
Toipuminen on opettanut minut pysähtymään.
Ehkä tarvitsen elämässäni molempia.
Sisua nousta silloin, kun pitää nousta.
Ja armollisuutta jäädä paikoilleen silloin, kun ei enää tarvitse juosta.
Kaiken ei tarvitse vahvistaa
Rakastan edelleen ajatusta siitä, että ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä.
Uskon siihen ehkä vahvemmin kuin koskaan.
Uskon oppimiseen.
Uusiin polkuihin.
Uteliaisuuteen.
Siihen, että elämä voi yllättää vielä hyvällä.
Mutta en enää ajattele, että kaikkea pitäisi pystyä kääntämään voimavaraksi.
Kaikesta kärsimyksestä ei tarvitse löytää opetusta.
Kaikkia tunteita ei tarvitse saada mahdollisimman nopeasti pois.
Minä olen oppinut, etten pääse tunteistani eteenpäin juoksemalla niiden ohi.
Jos olen surullinen, minun täytyy joskus saada olla surullinen.
Jos pelottaa, minun täytyy uskaltaa huomata, että pelottaa.
Jos olen vihainen, ehkä vihani yrittää kertoa minulle jotakin.
Tämä on minun tapani.
En tiedä sinun tietäsi.
Joskus ihminen tarvitsee ammattilaisen apua. Joskus läheisen. Joskus hoitoa. Joskus lepoa.
Ja joskus vain toisen ihmisen, joka istuu vieressä eikä yritä korjata mitään.
Meidän ei tarvitse selviytyä yksin.
Ehkä jäljen ei tarvitse kadota
Minun elämässäni on paljon asioita, joita en olisi valinnut.
En tarvitse ajatusta siitä, että niiden piti tapahtua.
En tarvitse kärsimykselleni tarkoitusta.
Enkä oikeastaan ajattele, että kokemani asiat tekivät minusta vahvan.
Olen joutunut olemaan vahva, koska ne tapahtuivat.
Siinä on minulle suuri ero.
Silti olen rakentanut hyvän elämän.
En traumojen ansiosta.
Vaan niiden jälkeen.
Ja ehkä myös niiden kanssa.
Minussa on jälkiä.
On vanhoja polkuja, jotka saattavat joskus löytyä uudelleen.
Mutta metsässä on paljon muutakin.
Sinne on vuosien aikana syntynyt uusia reittejä.
Rakkautta.
Ystäviä.
Metsää.
Liikettä.
Joogaa.
Kirjoittamista.
Taidetta.
Naurua.
Lepoa.
Elämää.
Siksi minä uskon edelleen tähän:
Kaikesta voi rakentaa uuden elämän.
Mutta siinä ei ole aikarajaa.
Eikä se ole tehtävä, jossa pitäisi onnistua.
Sinun ei tarvitse tänään tietää, mihin olet menossa.
Joskus uuden elämän rakentaminen alkaa suuresta päätöksestä.
Joskus pienestä askeleesta.
Ja joskus ei vielä kummastakaan.
Joskus riittää vain tämä.
Yksi hengenveto.
Sitten toinen.
Ehkä sen jälkeen sekunti.
Ja jonakin päivänä huomaat, että sekunneista on taas alkanut muodostua hetkiä.
Kiitos, kun kuljit hetken mukana.
Saana