Se mikä ei tapa, ei aina vahvista. Joskus se jättää jäljen. Selviytyminen opetti minut jatkamaan. Toipuminen on opettanut minut pysähtymään.

Aivovamma ei aina näy ulospäin. Voin kävellä, kirjoittaa, matkustaa ja nauraa – ja silti aivoni voivat yhtäkkiä hukata sanan, suunnan tai viimeiset voimansa. Miltä näkymättömän vamman kanssa eläminen oikeasti tuntuu?

Entä jos toipuminen ei ole matka takaisin entiseen? Ajatuksia aivoista, neuroplastisuudesta ja uusista poluista – sekä niistä asioista, joiden äärelle kannattaa palata yhä uudelleen.