Toipumisella ei ole määränpäätä

Me ajattelemme helposti toipumista matkana pisteestä A pisteeseen B.

Ensin olen väsynyt, kuormittunut, sairastunut tai hukassa. Sitten teen oikeita asioita, kuntoudun, harjoittelen ja lepään – ja jonain päivänä olen perillä. Entinen. Terve. Valmis.

Mutta entä jos perille ei tarvitsekaan päästä?

Entä jos toipuminen ei ole määränpää vaan palaamista?

Palaamista yhä uudelleen niiden asioiden äärelle, jotka tekevät meille hyvää.

Aivot eivät ole sähkökaappi

Neuroplastisuudesta puhutaan usein sanomalla, että voimme johdottaa aivomme uudelleen. Ajatus on houkutteleva. Jos jokin aivoissa toimii väärin, vaihdetaan vähän johtojen paikkaa ja rakennetaan uusi kytkentä.

Mutta aivot eivät ole sähkökaappi.

Pidän paljon enemmän toisesta vertauskuvasta, johon törmäsin neuroplastisuutta käsittelevässä esseessä: aivot ovat kuin metsä.

Metsään syntyy polkuja sinne, missä kuljetaan.

Kun samaa reittiä kulkee uudelleen ja uudelleen, polku vahvistuu. Se löytyy helposti. Sitä pitkin kulkeminen alkaa tapahtua melkein huomaamatta.

Jos jollakin polulla lakkaa kulkemasta, kasvillisuus alkaa vähitellen vallata sitä. Samalla metsään voi syntyä aivan uusia polkuja.

Mutta vanha polku ei välttämättä katoa kokonaan.

Ja minusta juuri tässä ajatuksessa on jotain valtavan lohdullista.

Vanhan polun löytyminen ei tarkoita paluuta lähtöpisteeseen

Elämä jättää meihin jälkiä.

Pitkittynyt stressi, sairastuminen, trauma, menetys tai pitkä kuormitus voivat opettaa aivot ja kehon olemaan varuillaan. Jokin reaktio voi toistua niin monta kertaa, että siitä tulee tuttu polku.

Myöhemmin elämä voi olla jo aivan toisenlaista. Olemme levänneet, kuntoutuneet, saaneet apua ja rakentaneet ympärillemme turvallisuutta. Metsään on syntynyt uusia reittejä.

Silti joskus riittää huono yö. Liikaa tekemistä. Sairastuminen. Riita. Menetys. Pelko.

Ja yhtäkkiä löydämme itsemme siltä vanhalta polulta.

Tiedän tämän myös omasta elämästäni. Olen elänyt yli kaksikymmentä vuotta aivovamman kanssa ja ehtinyt monta kertaa ajatella, että nyt minä jo tiedän, miten pidän itsestäni huolta. Tiedän rajani. Tiedän, mistä saan voimaa.

Ja sitten elämä tapahtuu.

On tullut vuosia ja ajanjaksoja, jolloin kuormaa on ollut yksinkertaisesti liikaa. Läheisen vakava sairastuminen, pitkä ja raskas oikeusprosessi, huoli, epävarmuus ja valvominen ovat näyttäneet minulle konkreettisesti, kuinka nopeasti vanhat reitit voivat löytyä uudelleen.

Aikaisemmin olen ajatellut helposti, että silloin olen mennyt taaksepäin. Että jotain pitäisi taas korjata. Että kaikki se hyvä, minkä eteen olen tehnyt töitä, on jotenkin kadonnut.

Ehkä näin ei olekaan.

Vanha polku vain löytyi.

Se on edelleen olemassa, koska se on joskus ollut aivoille tärkeä ja paljon käytetty reitti. Sen löytyminen ei pyyhi pois kaikkia niitä uusia polkuja, jotka ovat syntyneet sen jälkeen.

Minun ei tarvitse aloittaa alusta.

Minun tarvitsee palata.

Toipuminen on palaamista

Olen huomannut, että kuormittuessani alan helposti etsiä ratkaisua.

Mitä minun pitäisi tehdä enemmän? Tarvitsenko uuden keinon? Uuden harjoituksen? Uuden hoidon? Pitäisikö minun taas yrittää vähän paremmin?

Hyvinvointimaailmakin ruokkii tätä ajatusta. Aina löytyy uusi hengitystekniikka, lisäravinne, terapia, neurohack tai aamurutiini, jolla meidän pitäisi voida vielä vähän paremmin.

Mutta ehkä hyvä elämä ei synny jatkuvasta itsemme optimoinnista.

Ehkä joskus meidän ei tarvitse löytää mitään uutta.

Meidän pitää vain muistaa, mihin palata.

Minulle se voi olla metsä.

Jooga.

Kirjoittaminen.

Taide.

Liike.

Musiikki.

Ihmiset, joiden seurassa saan olla rauhassa minä.

Ja joskus se on yksinkertaisesti lepo.

Silloin joudun opettelemaan uudelleen jotain, minkä luulin jo osaavani: palaamaan.

Ei takaisin siihen ihmiseen, joka olin ennen kaikkea tapahtunutta. Vaan takaisin niiden asioiden äärelle, joiden tiedän kannattelevan minua.

Rutiinin ei tarvitse olla aamupuuroa

Sana rutiini kuulostaa helposti kalenterilta, aikaisilta aamuherätyksiltä ja tunnollisesti suoritetulta aamupalalta.

Mutta ehkä meidän pitäisi ajatella rutiineja vähän toisin.

Metsä voi olla rutiini.
Tanssi voi olla rutiini.
Taide voi olla rutiini.
Jooga voi olla rutiini.
Kirjoittaminen voi olla rutiini.
Ystävän tapaaminen voi olla rutiini.
Lepo voi olla rutiini.

Oleellista ei ehkä ole se, mitä teemme, vaan että elämässämme toistuvat riittävän usein asiat, jotka tuovat meille hyvää.

Asiat, joiden äärellä koemme turvaa, uteliaisuutta, iloa, yhteyttä, liikettä, rauhaa tai merkityksellisyyttä.

Aivot muovautuvat kokemustemme mukana. Toisto merkitsee. Se, mitä harjoittelemme ja koemme yhä uudelleen, vaikuttaa aivojemme toimintaan.

Mutta neuroplastisuus ei tarkoita sitä, että voisimme tahdonvoimalla ohjelmoida itsemme uudelleen. Eikä sitä, että kaikki vanha pitäisi saada poistettua.

Metsässä saa olla monta polkua.

Polku syntyy kulkemalla

Tässä ajatuksessa on minusta jotain vapauttavaa.

Hyvää ei tarvitse tehdä täydellisesti.

Yksi metsälenkki ei muuta elämää. Yksi joogatunti ei rauhoita hermostoa loppuelämäksi. Yksi hyvä keskustelu ei poista yksinäisyyttä. Yksi kirjoitushetki ei tee kenestäkään kirjailijaa.

Mutta polku syntyy kulkemalla.

Kerta kerralta.

Joskus kuljemme paljon. Joskus emme pitkään aikaan. Joskus elämä vie aivan muualle ja huomaamme jälleen seisovamme keskellä vanhaa tuttua reittiä.

Silloinkaan kaikkea ei tarvitse aloittaa uudelleen.

Voimme palata.

Metsään. Liikkeeseen. Luovuuteen. Toisten ihmisten luo. Lepoon.

Siihen, minkä omat aivomme ja kehomme ovat vähitellen oppineet hyväksi paikaksi olla.

En ole palannut entiseen – olen rakentanut uuden

Kun vammauduin, ajattelin pitkään toipumista jonakin, joka tapahtuisi minulle. Jonain päivänä olisin taas mahdollisimman lähellä sitä ihmistä, joka olin ennen.

Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ajattelen toisin.

En ole palannut entiseen elämääni.

Olen rakentanut uuden.

Siihen elämään kuuluvat myös aivovamma ja sen asettamat rajat. Mutta siihen kuuluu niin paljon muutakin. Asioita, ihmisiä, kokemuksia ja kokonaisia uusia polkuja, joiden olemassaolosta en silloin tiennyt mitään.

Ehkä juuri siksi en enää ajattele toipumista määränpäänä.

Se on palaamista.

Yhä uudelleen siihen, mikä tekee elämästä minun elämäni.

Ehkä toipumisessa ei siis lopulta olekaan kyse siitä, että jonain päivänä olemme valmiita.

Ehkä kyse on siitä, että opimme tuntemaan oman metsämme.

Tiedämme, mitkä polut vievät meidät liian syvälle pimeään. Tiedämme, mitkä reitit ovat joskus olleet meille välttämättömiä. Ja vähitellen opimme myös, mistä löytyvät ne polut, jotka vievät kohti valoa.

Ja kun eksymme – kuten ihmiset joskus eksyvät – osaamme paremmin löytää takaisin.

Siksi ehkä tärkein kysymys ei olekaan:

Milloin olen toipunut?

Vaan:

Mitkä ovat ne asiat, joiden äärelle minun kannattaa palata koko loppuelämäni ajan?

Kiitos, kun kuljit hetken mukana.
Saana

Ajatus aivoista metsänä sai alkunsa Peter Lukacsin neuroplastisuutta käsittelevästä esseestä “What the metaphor of ‘rewiring’ gets wrong about neuroplasticity”, jonka voit lukea Aeonista.

Ja siihen linkki: What the metaphor of ‘rewiring’ gets wrong about neuroplasticity